Välillä elän säästöliekillä. Tai aika useinkin. Tarkoitan sitä, että käytän paljon energiaa miettimiseen ja pohtimiseen. Yritän vältellä kurjia uutisia joita kuitenkin väistämättä kuulee päivittäin. Yritän selvitä kunnialla työstäni, äitinä olemisesta. Koitan olla liikaa stressaantumasta kaikesta ympärillä olevasta, vastuusta, velvollisuuksista, odotuksista. Tietoisesti karsin ylimääräisiä asioita polkuni varrelta.
Värkkään menneitä asioita ja mietin miksi olen tehnyt asioita niin kuin olen. Murehdin tulevia asioita niin että päähän sattuu. Itken omaa typeryyttäni ja lapsellisuuttani. Ja nytkin ihmettelen miten tuommoisia edes kirjoitin.
Ja suurin osa asioista jää sisälleni. Vien ne sitten Isän eteen kun tajuan että sydämeen ei mahdu enempää. Ja seuraavana päivänä yritän taas jostain kumman syystä hakea niitä sieltä reppuuni takaisin. Ihan niin kuin se olisi elämäntehtäväni kantaa kaikkia maailman murheita selkä kumarassa. Ihan niin kuin minä en antaisi itselleni lupaa olla onnellinen tässä hetkessä, vapaana.
Tietoisesti yritän opetella kiitollisuutta ja kiittämistä. Anteeksiantamista itselleni. Vajavaisuuden hyväksymistä itsessäni.
Anteeksiantamus. Luottamus.
Elämän kokeminen syvästi, mutta ei liian kipeästi.
Kiitollinen mieli.
¨
Siinä haastetta yhdelle Hennalle
♥
5 kommenttia:
Voin pitkälti samaistua. Aina tulee kerättyä reppuun niin paljon ja olla kantamassa myös muidenkin reppuja. Mutta onneksi vanhakin voi oppia uutta. Päivä päivältä. Jaksamista sinulle Henna <3
Niinpä..osaisipa edes päivän olla miettimättä ja murehtimasta asioista.
Otetaan päivä kerrallaan.
~M~
Liila: Kiitos, samoin ♥
Dagdrömmar: Juu, päivä vain ja hetki kerrallansa :)♥
Tuossa olisi kyllä haastetta myös minulle :) ihana kun kirjoitit tällaisia, on hyvä muistaa, että on muitakin jotkua saattavat pohtia ihan samanlaisia juttuja :)
Ruut: Joskus tulee kirjoitettua aika rohkeasti omista tunnoista :) <3
Lähetä kommentti