maanantai 28. syyskuuta 2009

Kiviä...

Olen aina tykännyt kivistä, ja kantanut niitä pienestä asti taskuissani. Muistan että usein lapsena leikittiin kaverini kanssa "hienoja kiviä" - etsittiin pihasta valkoisia kiviä jotka säihkyivät kuin timantit. Ollessani vanhempieni kanssa ulkomailla rakastin etsiä meren rannalta veden hiomia, sileitä kiviä. Nykyään pidän kaikenkokoisista, kaikenvärisistä kivistä - juuri siitä harmaastakin epämääräisen muotoisesta järkäleestä, joka möllöttää pihassamme. Aina samassa paikassa, sateessa ja tuiskussa, auringon paahteessa ja yön pimeydessä. Mikä onni, että omassa pihassamme on kiviä - ja paljon! Vaikka tosin joskus harmittaa kun lapio kopahtaa AINA kiveen, kun pitäisi istuttaa jotain. Ja kesäinen kasvimaan perustaminen jäi vielä pahasti kesken, koska jo pieneltä alalta löytyi valtava määrä kiviä ja voimat loppuivat kesken. Olen onnellinen, kun taloamme ympäröi kiviaita - tai oikeammin vain kiviröykkiö (voi kun joskus saataisiin järjestettyä ne kauniiksi, tasaiseksi aidaksi), koska rakennusvaiheessa ja maata perustaessa niitä löytyi niin paljon ja tein heti selväksi, ettei yhtäkään saa "hukata". Tämä kivirakkaus on nähtävästi siirtynyt myös lapsiini, jotka tuovat sisälle "aarteita" ja minä asettelen niitä hyllyille ymmärryksen hymy huulillani.

Ei kommentteja: