(osa kuvista lapsuudenkodistani)

 

 

Täällä sitä mennään pää kolmantena jalkana päivästä toiseen -vaikka se on sitä, mitä olen jo vuosien ajan halunnut vähentää. Siis kiirettä. Mutta onhan niitä leppoisiakin hetkiä. Ja työasiat olen melkein oppinut jo jättämään työpaikalle. Niitä voi miettiä vielä kotimatkalla, mutta viimeistään kotona hörpityn kahvikupposen jälkeen ne on unohdettu. Sitten on monenmoista pientä kotitouhua tehtävänä, niinkuin jokaisella varmasti -ellei sitten asu kuusen alla ja syö käpyjä. Ja pitäisihän sittenkin ne kävyt hakea puusta.

 

Mutta niin ne päivät vain soljuvat, arkiset ja työntäyteiset. Ja aika usein pysähdyn miettimään, että miten paljon minulla onkaan. On koti, jota siivota, on vaatteita joita pyykätä, on perhe jota rakastaa. Aika usein olen kuitenkin yksin. Kaiken kiireen ja hälinän jälkeen haen hiljaisen paikan, tilaa ajatuksille. Työni on sellaista, että on oltava saatavilla koko ajan, on annettava paljon, jaksettava paljon, venyttävä mahdottomasti ja oltava välillä kuin viilipytty vaikka sisällä riehuisi. Ja yksinäisyydestä saan voimaa.

 

Mutta yhtä minä toivoisin. Sellaista ystävää joka olisi sydämellään läsnä. Ei unohtaisi silloinkaan, kun huomaisi miten hassu olen, ehkä vähän erikoinenkin joskus ja pelokas. Nuoresta asti olen kuvitellut, että en ole tarpeeksi riittävä, enkä tarpeeksi hyvä välitettäväksi ihan vain itsenäni.

Vaikka elämässäni on paljon rakkaita, joille saan olla pelkäämättä ihan oma itseni -ja voin luottaa että he pysyvät rinnallani ja uskallan näyttää välittämiseni. Niin silti olen ollut aika paljon yksin, yksinäinen. Ja monta ystävää on lähtenyt ja jos en ole pitänyt yhteyttä, niin se on katkennut kokonaan. Tai jäänyt vain ohuelle tasolle. Joulukortin kahinaan. Ja sitten ajattelen, että syy on minussa, että en ehkä ole tarpeeksi.

 

Ja sitten sitä vaan lyö villasukat naulaan ja miettii tyhmässä pienessä päässään, että antaa olla. En jaksa kaivaa kivenkolosta sitä oikeaa ystävää ja sitten vielä yrittää pitää hänet ystävänä ja pelätä että kohta hän lähteekin ja unohtaa. Minut, tylsän ihmisen. Joka vaan käy töissä ja pesee pyykkiä ja neuloo villasukkia. Ja miettii enemmän kuin saa sanotuksi.

 

Ja joskus kertoo enemmän kuin haluaisi.